Stalinin kanava vaati 50 000 gulag-vangin hengen

Kanavan piti olla Neuvostoliiton ylpeys

Vuonna 1930 maassa puhalsivat kuitenkin uudet tuulet. Oltiin Neuvostoliitossa, ja sitä johtava Josif Stalin oli vakaasti päättänyt modernisoida maan.

Maata oli vahvistettava myös sotilaallisesti, ja sitä edesauttoivat myös massiivinen teollistaminen ja maatalouden pakkokollektivisointi.

Sota kapitalistisia maita vastaan vaikutti väistämättömältä, joten kanavaa oli helppo perustella sotilaallisin syin: sen kautta Neuvostoliitto voisi nopeasti siirtää aluksia ja varusteita Itämeren ja Vienanmeren välillä ja vieläpä maan rajojen sisäpuolella vihollisilta salaa. Kanavan ansiosta Neuvostoliitto voisi ryhtyä rakentamaan pohjoista laivastoa.

Neuvostojohto lähetti jälleen geologeja tutkimaan aluetta, ja taloustieteilijät komennettiin laskemaan kanavan kustannuksia. Ne näyttivät yhä kohoavan pilviin, eikä kanavasta nähty juurikaan saatavan taloudellista hyötyä pienimuotoisen puutavaran kuljetuksen lisäksi.

Stalin kuitenkin vaati kanavan rakentamista: siitä tulisi neuvostoliittolaisen insinöörityön mestarinäyte, jolla maa tekisi vaikutuksen länsimaihin, mutta se myös todistaisi Neuvostoliiton ylivertaisuuden vanhaan keisarilliseen Venäjään nähden. Neuvostoliitto toteuttaisi sen, mitä keisarillinen imperiumi ei ollut saanut aikaiseksi.

Hankkeeseen suhtauduttiin kuitenkin epäillen Neuvosto­liiton vallan ytimessä, politbyroossa. Kaksi politbyroon jäsentä uskaltautui pitämään hanketta maan taloustilanteessa liian epävarmana.

Stalin kirjoitti raivoissaan hallitusta johtaneelle Vjatšeslav Molotoville: ”Olen saanut kuulla, että toveri Rykov ja toveri Kviring haluavat tyrmätä hankkeen. Heille on osoitettava paikkansa!”

Talousongelma ratkesi pakkotyöllä

Stalin torjui kaikki vastalauseet, eikä kukaan uskaltanut ottaa puheeksi hänen vähäistä asiantuntemustaan tekniikassa ja laivaston asioissa.

Stalinilla oli kanavasuunnitelmissa apunaan salaisen poliisin OGPU:n johtaja Genrih Jagoda. Jagodan suosituksesta Stalin päätti toteuttaa kanavan vaikeimman osuuden täysin vankityövoimalla. Se ratkaisi taloudelliset ongelmat, minkä lisäksi se sopi loistavasti uuteen perekovka-ideologiaan.

Perekovka tarkoittaa ”uudelleen takomista”, ja se kuvaa Stalinin hallinnon ajatusta maassa olevien ”huonojen ainesten” uudelleenkoulutuksesta.

Rikollisille, raharikkaille, hallinnon poliittisille vastustajille ja muille niin sanotuille huonoille aineksille ”tarjottiin elämässä uusi mahdollisuus” sulkemalla heidät Gulag-järjestelmän työleireihin, joissa heidän piti ankaralla fyysisellä työllä rakentaa uutta, modernia neuvostoyhteiskuntaa.

Ajateltiin, että leirillä tekemänsä työn myötä vanki ymmärtäisi olevansa valtiolle hyödyllinen, saisi takaisin itsekunnioituksensa ja yhteisöllisyydentunteensa ja palaisi leirivuosien jälkeen yhteiskuntaan uutena ihmisenä. Sen sijaan jos oikeaa neuvostoasennetta ei löytyisi, edessä olisi kuolema.

Stalin ja kanavahankkeen valmistelutyöstä vastuun saanut Jagoda päättivät, ettei työssä käytettäisi lainkaan ulkomaista asiantuntemusta eikä työkoneita.

Päätös pohjautui osin Neuvostoliiton ylpeyteen, mutta osasyynä oli myös heikko valtiontalous, joka ei oikeastaan mahdollistanut tämän mittaluokan rakennushankkeita.

Insinöörejä vangittiin

Useimpien tovereidensa tapaan Jagoda oli tavallinen kansanmies ja käynyt vain kahdeksan vuotta koulua, ja hän ymmärsi, että hankkeessa tarvittaisiin asiantuntijoita.

Niinpä salainen poliisi alkoi järjestelmällisesti vangita maan parhaita insinöörejä esittämällä näitä vastaan tekaistuja syytöksiä vastavallankumouksellisesta vehkeilystä ja valtion vastaisesta sabotaasista.

Alkukesällä 1930 OGPU:n päämajan sivurakennukseen Moskovassa oli tuotu 120 vangittua rakennusalan asiantuntijaa, ja heille annettiin tehtäväksi piirtää kanavan suunnitelmat.

Heidät oli luvattu armahtaa, jos kanavahanke valmistuisi sille annetussa 20 kuukauden aikarajassa, ja kaikki paneutuivat tehtävään parhaan kykynsä mukaan.

He puursivat päiväkausia tehtävän parissa tietäen hyvin, että kanava olisi rakennettava käytännöllisesti katsoen ilman mitään sellaisia teknisiä apuvälineitä kuin kaivureita, nostureita ja maansiirtokoneita.

Mukana oli myös nuori insinööri Orest Vjazemski, joka teki kolme kuukautta kunnianhimoisesti pato- ja sulkuporttilaskelmia, kunnes hänet muiden insinöörien kanssa kuljetettiin varsinaiselle rakennusalueelle.

Kanava kaivettiin käsivoimin

Rakennustyöt alkoivat heinäkuussa 1931. Kaikkiaan 227 kilometriä pitkästä reitistä 184 kilometriä voitiin toteuttaa patoamalla ja muokkaamalla järviä ja jokia, mutta niiden välillä oli yhteensä 43 kilometriä kalliota, johon kanava piti kaivaa käsin.

Kanavan 128 patoa, sulkua ja pengertä oli rakennettava vain niistä materiaaleista, joita paikan päällä oli saatavilla: puusta, kivestä ja turpeesta. Käyttöön saatiin vain vähäinen määrä räjähdysaineita ja sementtiä, ja terästä vangit joutuivat itse valmistamaan paikan päällä.

Työ­kalujakaan ei annettu, joten työ pääsi kunnolla käyntiin vasta kun vangit olivat ensin itse valmistaneet työkaluja alueelta löytyvistä materiaaleista.

Jotta kanava ehdittäisiin saada valmiiksi vaaditussa aikataulussa, siitä piti tehdä vain neljä metriä syvä.

1930-luvulla se oli riittävä syvyys laivaston aluksille, ja tarvittaessa miehistö voisi irrottaa aluksista tykki­tornit ja kuljettaa ampumatarvikkeita maata pitkin keventääkseen aluksia.

Kanava nopeuttaisi laivojen siirtämistä pohjoisesta Suomenlahdelle niin paljon, että se korvaisi ylimääräisen vaivannäön. Stalinin tavoitteena ei sitä paitsi vielä ollut rakentaa valtamerikelpoista laivastoa.

Koska kanava oli niin matala, sen merkitys jäi kuitenkin valitettavan lyhytaikaiseksi.

Kun Neuvostoliitto myöhemmin rakensi pohjoista laivastoaan Jäämeren rannalla Murmanskissa, sen hävittäjistä ja sukellusveneistä tuli paljon suurempia kuin maailmansotien välisenä aikana rakennetut, eivätkä ne enää voineet käyttää Stalinin kanavaa.

Kanava jäi siis hyvin nopeasti vain paikallisliikenteen proomujen käyttöön.

Vangit rakensivat itse leirinsä

Rakennusmateriaaleja oli niukasti, mutta työvoimaa kanavalla sen sijaan riitti yllin kyllin, sillä samanaikaisen maa­talouden pakkokollektivisoinnin seurauksena yli kaksi miljoonaa talonpoikaa vangittiin vuosina 1930–1933 ja lähetettiin työleireille ympäri maata.

Vangit eivät saaneet tuoda leireihin juuri muuta kuin päällään olevat vaatteet, ja ruuasta leireillä oli pulaa alusta asti.

Orest Vjazemski ja muut insinöörit eivät kuitenkaan vajonneet synkkyyteen, vaan toivo armahduksesta antoi heille pontta työhön.

Leireillä vallitsi sekasorto, kun uusia vankeja saapui koko ajan. Saadakseen järjestystä toimintaan Jagoda pyysi apuun miehen Solovetskin saarilta. Hän oli Naftali Frenkel, lahjakas mutta armoton entinen vanki, josta oli muutamassa vuodessa tullut OGPU:n komentaja.

Frenkel oli kehitellyt Gulag-leirien säälimättömän pakkotyöjärjestelmän, ja marraskuussa 1931 hän sai vastuulleen kanavan töiden organisoinnin.

Hänen ajatuksensa oli, että vangit yksinkertaisesti tekisivät kaiken itse: he saivat itse rakentaa itselleen parakit, pesutilat, sairastuvat sekä keittiöt, joissa he tekivät ruokaa itselleen ja toisille vangeille.

Frenkel päätti, että kanavaa ei rakennettaisi yhdellä työmaalla alusta loppuun vaan työt aloitettaisiin samaan aikaan useissa paikoissa kanavan reitin varrella, sillä hän uskoi työn etenevän nopeammin siten.

Sen takia kanavan varrelle tarvittiin useita leiriosastoja. Kaikkia niitä kutsuttiin yhteisnimellä Belbaltlag, joka oli lyhennesana venäjän sanoista Vienanmeri, Itämeri ja leiri.

Jokaisen leiriosaston kohdalla toimittiin samalla tavalla: vankien saapuessa mitään ei ollut valmiina, vaan heidän oli ensin rakennettava parakit ja järjestettävä ruokahuolto. Satoja vankeja kuoli jo ennen kuin leirit olivat valmiita.

Ruokaa sai työtehon mukaan

Vaikka kanavatyö oli täydessä käynnissä, hallintoparakissa Karhumäessä vallitsi jatkuva paniikki. OGPU-upseeri Semjon Firin ja hänen miehensä tiesivät hyvin, että heidän uransa ja henkensä riippuivat siitä, pitäisikö tiukka rakennusaikataulu.

Työ sujui johtoportaan mielestä yksinkertaisesti liian hitaasti, joten kiihdyttääkseen vauhtia Naftali Frenkel otti käyttöön niin kutsutun sosialistisen kilpailun, jota neuvostoyhteiskunnassa muutenkin toteutettiin.

Siinä työläiset usutettiin kilpai­lemaan keskenään, jotta he siten intoutuisivat ylittämään heille asetetut päivittäiset tuotantokiintiöt.

Leirien johto turvautui myös udarnik-ideologiaan. Niin kutsutut udarnikit eli iskurityöläiset, jotka ylittivät normit, palkittiin uusilla työvaatteilla ja paremmalla ruualla kuin mitä muut vangit saivat, ja ruokalassa he saivat istua erillisessä pöydässä, jonka yllä olevassa lipussa luki ”Parasta ruokaa parhaille työläisille”.

Muut joutuivat syömään ruokansa lipun alla, jossa luki ”Tässä tarjoillaan huonompaa ruokaa työstäkieltäytyjille, vetelehtijöille ja tyhjäntoimittajille”.

Eräs leiriltä hengissä selviytynyt muisteli myöhemmin saaneensa lämpimiä piiraita hänen ryhmänsä ylitettyä normin. Pelkästään normiin yltäneiden päiväannos oli vain 500–600 grammaa leipää.

Suurin porkkana Frenkelin palkitsemisjärjestelmässä oli rangaistuksen lyhentäminen: vangin tuomiosta vähennettiin yksi päivä jokaista kolmea päivää kohti, joina hän oli täyttänyt työnormin.

Vuoden 1931 puolivälissä vankien määrä Belbaltlagissa oli jo ylittänyt 100 000, ja elintarvikepula kävi vakavaksi.

Monet vangit kuolivat nälkään, ja talven kiristäessä otettaan kuolleisuus nousi jyrkästi. OGPU:n päällikkö Jagoda kirjoitti Stalinille ja Molotoville ja selitti, että elintarviketoimitukset olivat aivan riittämättömät.

Lisää ruokaa ei kuitenkaan saatu, sillä maanviljelyksen pakkokollektivisointi oli aiheuttanut nälänhädän koko Neuvostoliitossa, ja 1930-luvulla useita miljoonia ihmisiä kuoli nälkään. Niinpä vangit saivat jatkaa kanavan kaivamista entistä vähemmällä ruualla.

Kieltäytyminen olisi tiennyt kuolemaa

Insinööri Vjazemski siirrettiin prikaatiin, joka työskenteli vaikealla osuudella Vienanmeren ja Uikujärven välillä. Hän sai johdettavakseen tämän osuuden rakennustyöt, koska tehtävässä aiemmin toiminut insinööri oli joutunut OGPU:n epäsuosioon.

Vjazemski ymmärsi pian, että hänen edeltäjänsä oli ollut teknisesti taitava muttei ollut pystynyt pitämään kiinni aikataulusta. Vjazemski ei olisi halunnut ottaa tehtävää vastaan, mutta hän tuli toisiin ajatuksiin, kun hänelle selitettiin, että kieltäytyminen tulkittaisiin pakoyritykseksi, josta rangaistuksena oli kuolema.

Osuus oli luonnollista vesireittiä, jota ei tarvinnut kaivaa, mutta siinä oli suuria pinnankorkeusvaihteluita ja voimakkaita virtauksia. Vesi­massat oli padottava niin, että laivat eivät joutuisi virran pyörteisiin.

Patoaminen tietäisi kuitenkin valtavaa vedenpainetta, ja alusten kuljettaminen 14 metrin pinnankorkeuserojen poikki vaati edistyksellistä kaksoissulkua.

Vjazemski ei ollut aiemmin tehnyt vesiliikennekanaviin liittyviä töitä, ja nyt hän joutui turvautumaan riskiratkai­suihin, jotka voisivat epäonnistuessaan vaatia ihmishenkiä.

Muun muassa 150 metriä leveä pato, joka oli tehty kivistä, katettu puulla ja tiivistetty turpeella, oli melkoinen kokeilu, mutta se kesti kuin kestikin vedenpaineen.

Kuten monet muut kanavan rakentamisesta hengissä selvinneet Vjazemskikin oli jälkikäteen ylpeä osallisuudestaan hankkeeseen.

Vuoden 1933 alussa Moskovasta tuli käsky, että kanavan oli oltava purjehduskunnossa 1. toukokuuta 1933. Kanava oli kuitenkin kaukana valmiista. Työkirjanpidon mukaan hanke eteni hienosti suunnitel­mien mukaan, mutta todellisuus olikin aivan toisenlainen.

Sekä työläiset että prikaatinjohtajat olivat yleisesti ilmoittaneet kirjanpitoon todellista suurempia tuotantolukuja pärjätäkseen sisäisessä kilpailussa palkkioista.

Vuoden 1933 alussa jäljellä oli vielä työn vaikein osa: korkeassa maastossa kulkeva vedenjakajaosuus, jossa kanavan pohjoinen ja eteläinen osa piti yhdistää. Ei tullut kuuloonkaan, että Stalinille olisi ilmoitettu, kuinka paljon työssä oltiin jäljessä.

Niinpä Jagoda käynnisti ”sadan päivän rynnäkön”, ja vangit pantiin tekemään työtä kolmessa vuorossa vuoro­kauden ympäri. Työssä menehtyneiden vankien määrä kasvoi ennätysvauhtia, ja hankkeen loppuvaiheessa jo 50 000 vankia oli kuollut.

Epätoivoisessa kilpailussa aikaa vastaan kanavan syvyydeksi tuli suunnitellun neljän metrin sijaan paikoitellen vain 3,65 metriä.

Nuo 35 senttiä, jotka jäivät puuttumaan tuotantoluvuissa huijaamisen takia, olivat kanavan arvon kannalta ratkaisevat – niiden puuttuminen yhdestäkin kohtaa teki koko 227 kilometriä pitkästä kanavasta varsin pian käyttökelvottoman laivastokuljetuksiin.

Stalin pettyi tulokseen

Kanavaa päästiin lopulta testaamaan toukokuun sijaan kesäkuun alussa. Insinöörit ja työläiset seurasivat jännittyneinä vesimassojen kulkua puusta ja turpeesta käsin rakennetuissa suluissa ja pato­rakennelmissa. Suurimmaksi osaksi rakenteet kestivät, ja ensimmäiset sotalaivat lähetettiin kanavaan jo ennen kuin se oli täysin viimeistelty.

Kaksi sukellus­venettä, kaksi hävittäjää ja kaksi vartiovenettä siirrettiin Itämereltä kanavan kautta Murmanskiin, missä ne muodostivat pohjoisen laivaston rungon. 20. kesäkuuta 1933 kanava oli viral­lisesti valmis.

Heinäkuun puolivälissä tuhansia urakasta hengissä selvinneitä työläisiä ja insinöörejä seisoi rannalla Stalinin tullessa tarkastamaan kanavaa.

Hän aikoi purjehtia lähes ilmaiseksi ja ennätysvauhdilla rakennetun kanavan läpi ja tutustua reitin erilaisiin vesitek­nisiin järjestelmiin pari päivää yhdessä Jagodan ja politbyroon jäsenten Sergei Kirovin ja Kliment Voro­šilovin kanssa.

Noin 130 000 ihmisen 20 kuukauden uurastuksen tulos ei kuitenkaan tehnyt Staliniin vaikutusta.

”Se ei ole kovin suuri”, totesi Stalin lakonisesti.

Kanava vihittiin virallisesti käyttöön 2. elokuuta 1933, ja sille annettiin nimeksi Stalinin kanava. Maan johtavat sanomalehdet kirjoittivat, miten kovapintaisten rikollisten ”uudelleen takominen” oli tuottanut hyviä tuloksia, kun he olivat kanavaa rakentaessaan ymmärtäneet kunnon sosialistisen elämän merkityksen.

Karhumäessä oli nyt oikea pieni kaupunki, jonne oli rakennettu myös hotelli ja siihen Stalinille ylellinen kattohuoneisto.

Stalin ei kuitenkaan koskaan yöpynyt hotellissa, vaan hän lähti juhlallisuuksista vielä samana päivänä, koska hän ei halunnut uhrata enempää aikaa harmittavalle pienelle kanavalle.